Onko rajoja vaikea noudattaa ? Ovatko auktoriteetit uhka vai turva ?

Yhteiskunnassa on paljon rajoituksia. On kaikille tarkoitettuja liikennesääntöjä, järjestyssääntöjä, lakeja, ohjeistuksia, sääntöjä taloyhtiöissä, työpaikoilla ja kouluissa. On ikärajoituksia monissa eri yhteyksissä, kuten leluissa, huvilaitteissa, tv-ohjelmissa ja netissä. On yhteisesti laadittuja sääntöjä parisuhteissa ja perheissä.

Yleensä lapsi ymmärtää vanhempiensa neuvot rakkautena ja suojeluna, mutta jos lapsella on auktoriteettiongelma, hän näkee rajoittavan vanhemman vihollisena, jota täytyy vastustaa. Hän käy alituista sotaa auktoriteetteja ja heidän laatimia sääntöjä vastaan, myös aikuisena.

Ennen heitä sanottiin kurittomiksi tai kapinallisiksi lapsiksi. Usein ajatellaan, että syynä tähän ongelmaan on kotikasvatuksen kurin puute, vanhempien avioero, tai sitten liian ahdasmielinen kasvatus, jonka vuoksi lapsi (myöhemmin myös aikuisena) kapinoi. Seurakunnissa puhutaan tästä ongelmasta sielunvihollisen aiheuttamana kirouksena. En tiedä onko se kirous, mutta olen huomannut, että tämä ongelma on ainakin osalla ihmisistä perinnöllinen piirre enemmän kuin olosuhteiden tai kasvatuksen luoma.

Esimerkiksi monilapsisessa perheessä saattaa olla yksi lapsi, joka aina loukkaantuu vanhempien asettamista rajoista, mutta muut saman perheen lapset suhtautuvat rajoihin luontevasti, vaikka kaikki saman perheen lapset on kasvatettu samojen biologisten vanhempien samalla kasvatusmetodilla. Kaikki lapset kapinoivat joskus, tai he eivät kuule vanhempien ohjeita leikkien lomassa ja se on luonnollista. Normaalisti lapsilla on uhmaikä ja teini-iässä murrosikä, jolloin lapset vastustavat vanhempiaan. Lapsesta riippuen ne ovat joko lieviä tai voimakkaita kasvukausia, jotka menevät ohi jossain vaiheessa. Sellainen ihminen, jolla on auktoriteettiongelma, käyttäytyy kuin uhmaikäinen koko elämänsä ajan, sillä tämä ongelma näkyy jo varhaislapsuudessa ja jatkuu aikuisena, jos sitä ei tunnisteta ja hoideta kuntoon.

On hyvä tunnistaa tämä ongelma. Jos tätä ongelmaa käsittelee vain kurin puutteena, silloin ehkä kiristetään perheessä (tai koulussa tai työpaikalla) kurinpitoa; huudetaan, alistetaan ja moititaan. Yli sata vuotta sitten tällaisen ongelman omaavat lapset saivat varmaankin enemmän piiskaa kuin muut lapset. Kurin kiristäminen voi nostaa ongelmasta kärsivän entistä enemmän vastarintaan ja hän saa aiheen ajatella, että kaikki syy onkin vain auktoriteetissa. Hän voi kokea silloin olevansa vihattu ja hyljeksitty ja se aiheuttaa hänessä entistä enemmän kaunaa, jota auktoriteettiongelmainen jo muutenkin potee.

Tästä ongelmasta kärsivä ihminen näkee rajoitukset joko turhina tai häntä itseään loukkaavina. Hänellä on heikko kyky – tai ei ollenkaan kykyä – suhtautua vanhempien, esimiesten tai opettajien ohjaukseen luonnollisena elämään kuuluvana asiana. Hänen voi olla vaikeaa huomioida muiden tarpeita ja ymmärtää, että rajoitukset (esim. liikenteessä) ovat kaikkien yhteiseksi parhaaksi. Hänen käytöksensä voi vaikuttaa ulospäin siltä, kuin hän ajattelisi olevansa kaikkien rajoitusten yläpuolella. Hän itse saattaa ajatella itsestään päinvastoin, että hän on ’liian kiltti’, jos hän välillä suostuu rajoitusten noudattamiseen. Tästä ongelmasta kärsivät ihmiset saavat palautteita muilta ihmisiltä keskimäärin enemmän kuin muut (ehkä kymmeniä tai satoja kertoja elämänsä aikana), mutta he eivät siltikään välttämättä itse tunnista itsessään mitään ongelmaa. Silloin kun he myöntävät virheensä – kun siitä tilanteesta ei pääse pakoon – he kokevat sen nöyryytyksenä ja anteeksipyyntö voi olla heille mahdottoman vaikea tehtävä, koska he kokevat sen henkilökohtaisena häviönä, mitä se oikeasti ei ole. Anteeksipyytäminen ja -antaminen ovat normaaleja ihmisten välisiä asioita ja osoittavat sosiaalista taitoa.

Nyt ehkä joku voisi ajatella, että tästä ongelmasta kärsivä ihminen on helposti rikollisuuteen taipuvainen, koska hän ei hyväksy rajoituksia. Ei se kuitenkaan kaikkien ongelmasta kärsivien kohdalla ole niin, joillakin on elämän perusasiat hyvinkin kunnossa. Mutta ei ole epätavallista sekään, että auktoriteettiongelmaa poteva lapsi näpistelee kaupasta tai vanhempien kukkarosta rahaa, vaikka siitä onkin rajoja asetettu kotona.

KUINKA HÄN NÄKEE AUKTORITEETIT JA SÄÄNNÖT

Kuka tahansa, joka edustaa heille auktoriteettia – olipa se vanhempi, opettaja, isännöitsijä, hallitus tai esimies – on tästä ongelmasta kärsivän mielessä kuin vihollinen, jota vastaan pitää puolustautua silloin kun neuvoja ja rajoituksia hänelle asetetaan. Tavallinen ihminen ei ajattele näin, mutta ongelmasta kärsivän mielessä auktoriteetti näyttäytyy ylisuurena ja vääristyneenä, eikä se välttämättä johdu siitä, kuinka häntä on kohdeltu auktoriteetin taholta. Sen vuoksi hän saattaa kantaa kaunaa hyvin pitkään sille, joka on häntä joskus neuvonut, vaikkapa ystävällisestikin. Hänen mielessään suurin vihollinen voi olla lähin huoltaja/isä/äiti, joka on häntä eniten kasvattanut ja auktoriteettiongelmasta kärsivän oma kaunaisuus ja kostonhalu rasittaa tätä läheistä suhdetta läpi elämän ihan turhaan.

Selän takana puhuminen on yleistä tästä ongelmasta kärsivälle, sillä hän hakee oikeutusta tuntea mielipahaa kertomalla puolitotuuksia muille ihmisille siitä henkilöstä, joka hänelle rajoja on asettanut. Se on ikäänkuin sotajoukon varustamista oman selän taakse, jotta voisi tehokkaammin puolustautua auktoriteetin sääntöjä vastaan, tai nolata tuo auktoriteetti, jotta hän vaikenisi.

Näkymättömien seinien rakentaminen itsensä ympärille on myös ongelmaa potevan keino vastustaa auktoriteettia. Se on käytännössä rakentavista keskusteluista kieltäytyminen, asioiden salaaminen, valehtelu, seurassa kuiskuttelu ja yhteyden sulkeminen kaikin tavoin auktoriteettiin. Tämä voi olla luonnollista silloin, jos utelias naapuri kyselee ja kyttää naapurin elämää, mutta auktoriteettiongelmasta kärsivä toimii näin myös jo lapsuudessa kasvattajiansa kohtaan. Hän ajattelee, että hänen kasvatuksensa ja rajojen vetäminen eivät ’kuulu’ hänen vanhemmilleen, vaan hän itse tietää kaiken parhaiten. Vaikka ei tiedäkään.

Vitsailu asiasta on yksi keino vastustaa auktoriteettia. Kun ongelmasta kärsivä haluaa päästä eroon hänelle asetetuista rajoista ja neuvoista, hän kääntää asian puheissaan vitsiksi ja tekee näin asiasta mitättömän ja auktoriteetista naurettavan, ehkä myös muiden silmissä. Yleensä auktoriteettiongelmainen käyttääkin hyväkseen tilanteita, joissa muita ihmisiä on läsnä, yrittääkseen nolata tuon auktoriteetin joka kehtaa hänelle neuvoja antaa.

Oman persoonan, perheen tai elämän kiillotus puheissaan täydelliseksi ja muista ihmisistä riippumattomaksi on yksi auktoriteettiongelmaisen keino päästä eroon muiden antamista neuvoista ja säännöistä. Kun kulissi näyttää elämän ulospäin täydellisenä – vaikka se ei sitä olekaan – niin kenelläkään ei ole mitään sanomista. Yleensä muut ihmiset näkevät sen kulissin läpi, sillä eihän kukaan ole täydellinen.

Kaikki säännöt, ohjeet, neuvot ja rajoitukset ovat auktoriteettien laatimia. Sen vuoksi auktoriteettiongelmainen ei voi niitä hyväksyä, tai hän itse soveltaa niitä oman mielensä mukaisiksi.

KUINKA AUKTORITEETTIONGELMA NÄKYY

Esimerkiksi, jos taloyhtiössä asuu tätä ongelmaa kantava ihminen, hän saattaa kostaa vielä vuosienkin päästä sille naapurille, joka teki hänestä yhden kerran valituksen. Kaunan kantaminen liittyy tähän ongelmaan, koska hän ei osaa käsitellä asiaa niinkuin tavallinen ihminen, joka hyväksyy rajoitukset.

Poliisi on tätä oiretta kantavan ihmisen mielestä joko pelottava uhka tai vastustettava vihollinen, vaikka hänellä ei olisi ollut poliisin kanssa mitään tekemistä, eikä olisi mitään rikoksia tehty. Tavallinen ihminen ei pelkää kohtuuttomasti poliisia, mutta kunnioittaa lakia ja sen vartijoita. Poliisi on kuitenkin auktoriteetti jolla on valtaa ja auktoriteettiongelmainen kokee sen haastavana, niinkuin myös liikennesäännöt. Liikenteessä hän ei malta noudattaa liikennesääntöjä, jos niitä on mahdollista välttää jäämättä kiinni. On luonnollista, että ihminen ylittää suojatien punaisia päin, jos liikenne on esimerkiksi aamulla varhain olematonta. Mutta auktoriteettiongelmainen ei välitä liikennevaloista vilkkaaseenkaan aikaan, tai hän ylittää tien yllättäen liikkuvan rekan lähestyessä ja olettaa, että kuski voi jarruttaa ison auton ja koko liikenteen hänen vuokseen.

Työpaikoilla he parkkeeraavat autonsa aina kielletyille paikoille, myöhästelevät töistä usein, tai lähtevät töistä liian aikaisin, sillä työajat ovat rajoituksia joita he eivät osaa kunnioittaa. Heitä saattaa ärsyttää esimiehet pienestäkin syystä ja he puhuvat heistä selän takana kahvitauoilla. Jos joku työkaveri neuvoo heitä pyytämättä, he kantavat siitä kaunaa tai kostavat sen jossain vaiheessa, vaikka työkaverilla olisi ollut hyvä tarkoitus. Kyynärpäätaktiikka työpaikalla on tavallista, sillä sosiaaliset rajat eivät koske heitä.

Parisuhteessa tästä ongelmasta kärsivät ovat joskus kroonisia pettäjiä ja riitapukareita, koska parisuhteen säännöt eivät koske heidän mielestään muita kuin heidän kumppaneitaan. Heille on vaikeaa ymmärtää toisen osapuolen tarpeita, tai hoivata sairasta kumppania. He saattavat viipyä omilla reissuillaan pitkään ilmoittamatta siitä kotiin, koska mitkään yhteiset sopimukset eivät koske heidän mielestään heitä itseään, vain kumppania. Hellyydenosoituksia jaetaan parisuhteessa silloin kun heillä itsellään on siihen mielenkiintoa. Myös rahankäytössä ei yhteisiä sopimuksia noudateta, koska nekin ovat rajoituksia. Auktoriteettiongelmaiset haluavat usein itse olla auktoriteetteja muille ja vaatia muilta sääntöjen noudattamista.

Vanhemmuudessa he eivät noudata lastensa leluissa, leikeissä, huvilaitteissa, tai netin ja TV:n käytössä lapsille suunniteltuja ja testattuja ikäsuosituksia. Tämä aiheuttaa vaaratilanteita lapsille ja näyttää lapsille väärää esimerkkiä. Vanhemmat vievät lapset katsomaan sellaisia elokuvia, jotka eivät sovi heidän iälleen ja lapset voivat saada siitä traumoja. He antavat lasten viipyä ulkona liian myöhään, vastoin kaikkia yleisiä ohjeistuksia. Lapsille he voivat olla vaativia niissä asioissa, jotka häiritsevät heitä itseään.

Taloyhtiöissä he ovat asukkaita, jotka eivät noudata talon järjestyssääntöjä kaikkien yhteiseksi parhaaksi. He yleensä vaativat niitä kyllä muilta asukkailta, jos heitä itseään jokin häiritsee. Rajat koskevat muita ihmisiä, mutta ei heitä itseään. Isännöitsijästä tai naapurista tulee hetkessä heidän mielessään ’vihollinen’, jos heihin otetaan yhteyttä sääntörikkomuksen vuoksi.

Lapsissa ongelma näkyy rajojen ja neuvojen säännöllisenä vastustamisena monin eri tavoin, joita ovat esimerkiksi; huutaminen, krotiilinkyyneleet säälin kerjäämiseksi, itku-potku-raivari, valehteleminen, manipuloiminen, poistuminen tilanteesta, itsepäinen vaikeneminen, omaan huoneeseen sulkeutuminen, selän takana panettelu, kantelu, muiden vetäminen tilanteeseen puolustajiksi vaikka syy on itsessä, muiden syyttäminen omista virheistä, tosiasioiden kieltäminen, kaunan kantaminen, nimittely, vastasyyllistäminen, oveluus, hyökkäävyys, näsäviisastelu, epäluuloisuus, kyseenalaistaminen ja muu epäkunnioittava käytös aikuisia kohtaan. Osa edellisistä on normaalia käytöstä lapselta tai nuorelta, mutta nämä kaikki yhteensä samassa henkilössä kertovat auktoriteettiongelmasta.

Jokainen, joka tunnistaa itsessään tai läheisessään tämän ongelman, voisi ajatella sitä kokonaisuutena ja hakea siihen ammattiapua, tai yrittää itse (jos ongelma on itsellä) opetella tietoisesti hyväksymään rajoituksia luonnollisena osana elämää, sillä rajojen tarkoitus on suojella ihmisiä. Jokin harrastus, jossa rajoituksia on otettava vastaan, kuten jokin joukkuepeli, voisi ehkä auttaa tässä ongelmassa.

Auktoriteettiongelmaiset yleensä vastustavat myös Jumalaa, joka on suurin auktoriteetti. Kun ongelma on parannettu, he saavatkin huomata, että Jumala on hyvä, eikä vihollinen. Pyhällä Hengellä on parantava voima tähänkin ongelmaan, jos uskaltaa ottaa Jeesuksen elämänsä Paimeneksi. Jumala ei moiti virheistä, vaan antaa anteeksi, kun ne Hänelle rehellisesti tunnustetaan. Hän voi vapauttaa ongelmasta ja antaa terveen näkemyksen auktoriteetteja ja sääntöjä kohtaan. Maailma tarvitsee auktoriteetteja ja sääntöjä ollakseen turvallinen ja toimiva. Säännöttömässä maailmassa olisi kaaos, jota kukaan ei kestäisi. Koko kristinusko perustuu anteeksipyytämiseen ja -saamiseen ja sitä meidän on toteutettava myös ihmissuhteissa.

”Ja silloin myös Herraa pelkääväiset puhuvat toinen toisensa kanssa, ja Herra tarkkaa ja kuulee; ja muistokirja kirjoitetaan hänen edessänsä niiden hyväksi, jotka Herraa pelkäävät ja hänen nimensä kunniassa pitävät.

Ja he ovat, sanoo Herra Sebaot, sinä päivänä, jonka minä teen, minun omaisuuteni. Ja minä olen heille laupias, niinkuin mies on laupias pojallensa, joka häntä palvelee.”

Malakia 3 : 16 – 17

(En kirjoita tästä aiheesta ammattiauttajan näkökulmasta. Kirjoitan tästä oman näkemykseni pohjalta, kun olen tarkkaillut pidemmän aikaa ihmisiä, joiden on vaikeaa hyväksyä rajoituksia monilla elämän osa-alueilla. Artikkelini ei ole virallinen ongelman kuvaus, eikä se ole yleistettävissä kaikkiin ihmisiin. Käytän sanaa ’auktoriteettiongelma’, mutta ehkä sille on olemassa muitakin nimiä, tai se on osa jotain muuta oireyhtymää. Pyhä Henki auttoi minua näkemään kokonaiskuvan tästä ongelmasta.)